Aika tarkalleen vuosi sitten olin ensimmäistä päivää työtön. Olin siihen mennessä ollut työelämässä 15 vuotta, josta viimeiset 3 vuotta työreissaaminen kuului arkeen. Ihan tavallista arkea oli huonosti nukutut yöt, liian lyhyet yöunet, epäsäännölliset ruokailut, liian satunnaisiksi jääneet sporttailut, tiukat aikataulut, kiire, kireä pinna, suunnitelmien muuttuminen lennosta ja pitkiksi venyneet päivät. Toisaalta tilille kilahti kerran kuukaudessa mukavasti euroja, työ oli sopivan haastavaa, työkaverit mukavia ja sain oppia uusia asioita. Itkuhan siinä tuli, kun kaikki olikin yhtäkkiä ohi..
Kovin pitkän aikaa ei kuitenkaan itkettänyt. Sen suurempia tulevaisuuden suunnitelmia en tehnyt; lähinnä päätin, että ensin nukun, sitten vaan olen ja sen jälkeen alan liikkua säännöllisesti ja miettiä mitä haluan isona tehdä. Tästä yhtälöstä lepo, oleilu ja liikkuminen oli varsin pala kakkua toteuttaa. Se mitä haluaisin tehdä ei sitten kirkastunutkaan yhtä helposti. Pohdin yrittäjyyttä, opiskelua ja hain koko ajan töitä ympäri Suomen. Suoritin verkko-opintoja, luin ja keskustelin yrittäjyydestä, opiskelusta, työnhausta, trendeistä, tulevaisuuden aloista, työvoiman liikkuvuudesta jne. Tein useamman videohaastattelun ja kävin kuudessa haastattelussa. Välillä iski epäusko, välillä pidin taukoa työnhausta ja välillä taas olin superoptimistinen, kun löytyi "just se mun paikka", johon kiireenvilkkaa kirjailin huolella hakemuksen. Työnhaku kävi ihan työnteosta, sen verran aikaavievää hommaa se on mikäli sen hoitaa kunnolla.
Tylsää mulla ei ole vuoden aikana ollut. Olen nauttinut siitä, kun olen saanut elää lähes ilman aikatauluja, tehdä just sitä mikä sillä hetkellä sattuu eniten kiinnostamaan, keskittyä itseeni, valvoa silloin kun siltä tuntuu, nukkua myöhään jos nukuttaa, kokkailla ihan rauhassa ja kokeilla uusia reseptejä, lähteä kävelylle tai salille keskellä päivää ja tehdä pikku reissuja muulloinkin kuin viikonloppuisin tai loman aikaan. Suurin miinus on ollut pienet tulot. En silti koe, että olisin joutunut kituuttaa tai luopua oikeasti mistään tärkeästä. Ainoa mainitsemisen arvoinen asia on, että olisin reissannut enemmän lähelle ja kauas, jos se olisi ollut taloudellisesti mahdollista. Tosin kaikkeahan elämässä voi haluta, vaikkei kaikkea oikeasti voikaan saada :)
Vuoden työtön ja nyt sen loppu häämöttää. Minulle on siis tarjottu töitä - kolmesta eri paikasta, ja yhdelle sanoin kyllä :) Ei tarvitse enää kyttäillä uusia työpaikkoja, kirjoitella hakemuksia, täyttää hakukaavakkeita, päivittää cv:tä, odottaa toiveikkaana kutsua haastatteluun, saada lukemattomia "et tälläkertaa tullut valituksi" sähköposteja... The end, vihdoinkin!
Olo on levoton, innostunut, jännittynyt, odottava, vähän haikeakin. Nytkö jo tämä loppuu? Mitä haluan tehdä nämä muutamat päivät ennen työn alkamista? Onko mulla työvaatteita? Sukkiksia? Entä eväsrasioita? Tarvinko oman mukin? Täytyykö mennä kampaajalle? Munhan täytyy ihan kohta käydä joka arkipäivä töissä ja siis herätä aamuisin kellonsoittoon! Kuinka pidän huolta, että nukun tarpeeksi, liikun tarpeeksi ja syön järkevästi? Miten kauan kestää, että totun siihen, että töissä ollaan 8 tuntia päivässä, ja iso osa päivästä todennäköisesti tuijotellaan tietsan ruutua? Kehtaanko taukojumppailla? Onko siellä hyvää kahvia? Saanko lounaskavereita? Kuinka selviän alkuvaiheen Urpona olemisesta, kun ihan kaikki on ihan uutta? Päällimmäisenä on kuitenkin uskomattoman kiitollinen olo ja hykerryttävän hyvä mieli :) Olen varmasti yhtä onnellinen tästä uudesta alusta kuin ekaluokkalainen kummipoikani, joka tosin kertoi, että "mulla menee kyllä aina ihan koko päivä siellä koulussa".
Näillä mietteillä täysillä uutta päin :)
